Kakkossija menee kisalle, johon tuli silloin 90-luvulla osallistuttua eniten, tai ainakin lähtöpaikka tuli monesti tutuksi. Kerran talvella kammettiin viimeiset kaksi jaksoa pelkällä ykkösvaihteella, kun kulmavaihde rikkoutui. Myös kotimatkalle kohti Valkeakoskea lähdettiin ykkösellä, tosin mitalit kourassa. Onni oli sillä kertaa puolellamme, kun kesken nylkytyksen löytyi loppumatkaksi myös kakkonen ja nelonen...
Mutta viime kauden eksytykseen. Kauden ainoita tavallisia kansallisia, joihin sai vain lähteä naatiskelemaan. Reitti oli jälleen taattua laatua monipuolisine jaksoineen ja hyvine asemineen. Ja samat perustelut kuin aiemminkin, rehellistä suunnistusta ilman arpomista. Jälleen tuli huomattua, että kyllä kisailijat itse tekevät reitistä vaikean omilla tohelluksillaan. Eli tulipa uran ensimmäinen puuttuva AT:kin tuloksiin, kyllä hävetti. Ja harmitti. Siitäkin huolimatta oli kivaa kisailua ja tälläkin kertaa palkinto miellytti kotiväkeä, ja nyt nimenomaan vaimoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti