Kausikatsaus jatkuu: Syyskuu 2013

Nyt on tullut käytyä pokkailemassa ja oltu muutamassakin julkaisussa esillä, lähinnä ja onneksi vihreä mamba on ollut juttujen kuvituksena. Hanaa!-lehden puolella oli tosin muutama ihan hauska historiakuvakin ja haastattelussa käytiin kuvioita läpi melko moneltakin kantilta.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------

Aikahyppy takaisin syyskuuhun. Elokuun kansallisten jälkeen Anssi päivitti auton alustaa taas napsun paremmaksi ja ennen NaSU:n SM-kisaa käytiin ajamassa shakedown Lammin harkkarissa. Yksi pelto, yksi piha ja yksi rata + muutama jäynä siirtymillä = tunnin touhu. Mielestäni täysin käypäinen harkkariksi ja piisaa ainakin minulle arki-illan tavarana. Saatiin vielä ruuvimeisselisetti palkinnoksi.

Jotain aivan muuta olikin sitten luvassa lauantaina 7.9., kun siirtyiltiin Auraan kauden kolmanteen SM-kisaan. Sopivaa kutkutusta oli mahassa, koska teoriassa mitalin, ja jopa kullan, varmistaminen olisi mahdollista. Keli oli aurinkoinen ja lämmin, kunnon kesäkisa siis. Joku varoitteli jostain lentokentästä jotain, mitä lieni huhuja...

Lähtöpaikka oli viimeisenä ja alku sujuteltiin aika rivakasti peltomaisemissa yhden pihan kautta kohti Loimaa-Oripää -akselia. Toinen jakso oli jo vauhdikasta vääntöä montulla ja teollisuushallien nurkissa. Keskellä jaksoa MRT pomppasi silmille, mutta onneksi olin viisaampi kuin vuosi takaperin ja kortti oli kunnossa käden ojentuessa. Ajallisesti oltiin kohtuullisesti kärjen vauhdissa eikä ongelmia ollut. Nautittavaa touhua. Seuraavaan jaksoon tuli pykälä lisää haastetta. Valtaisa monttualue, jonka alku oli selkeä ja aikaakin melko runsaasti. Sitten pieni siirtymä soratietä ja hupsis! AT köllötti mutkan takana. Onneksi olimme tarkkoina ja korttiin kirjattiin kisan pienimmät ennakot. Jakson loppuosalla oli pari pahaa kylttiä ja joukko muitakin hyviä asemia. Vauhtia olisi pystynyt pitämään, mutta kartanluku pätki pari kertaa ja muutamasti hierottiin turhia, ajassa keskikastia vajaan viiden minuutin myöhillä.

"Verryttely" oli nyt saatu suoritettu ja kisaa oli takana kaksi tuntia. Pölyn leijuessa siirryttiin Oripään kentän kankaille. Ensimmäinen sivallus oli tien vieressä melko selkeät polkukuviot. Kylttejä oli maastossa enemmän tarjolla kuin viivaan sopi ja aika itsepäisesti otettiin vain oikeat. Muutaman kerran kylttejä vastaan ajettaessa usko horjahteli, mutta tieto alueelle palaamisesta myöhemmissä kisan vaiheissa antoi luottamusta. Päivänvalo auttoi huomattavasti ja ajassa ehdittiin viiden kärkeen.

Seuraava pätkä tarjosi sitten ensimmäiset "Pitkät linjat" ja yritin haistella liian ovelia, enkä luottanut kartan polkuihin, vaikka olisi vaan pitänyt. Pari muutakin hassia tuli, mutta toistaiseksi kyltit pysyivät kyydissä. Ajassa turautettiin se 100p. "normaaleja" kärkiautoja hitaammin, Lundahl-Bitter oli aivan suvereeni pari satalukua muita nopeampana.

Jatko oli sitten taas erilaista polkuviidakkoa, jossa ruksit näkyivät melko selkeästi ja meno olisi ainakin teoriassa pitänyt olla sujuvampaa. Tälle jaksolle jäi sitten ensimmäinen puuttuva, kun tyhjän päällä ollut muoto ei kilistänyt kelloja, vaan ajatin isoa uraa ohi kyltin 42. Ei muistikuvia tilanteesta. Jakson loppuun tuli vielä erimoisia kaivantoja sisältänyt polukko, jossa itselläni oli vähän vaikeuksia sovittaa kartta maastoon. Pari uusintaottoa ja vielä JATille hain huikeaa aukon lävitse, kun viivan muoto ei mielestäni osunut ilmeisesti tarkoitettuun uraan. Ajassa taas satakunta pinnaa nopeimmille. Seuraavaksi siirryttiin kiitoradan ympäri kymppitonnilla, josta pimenevässä illassa ei saanut juurikaan selvää. Jotain koukittiin, mutta ehdittiin AT:lle nollille.

Ja sitten... Pimeys oli laskeutunut, kentän takana metsässä vilkkui "kymmeniä" valoja ja heti lähtöura jouduttiin ottamaan uusiksi. Tästä ei hyvä seuraa. Tällä alueella polut olivat pieniä niin kartalla kuin maastossakin eikä kivien koossakaan ollut kehumista näin pirkanmaalaisessa mittapuussa. Lisäksi välillä tuntui, että onkohan tämä nyt kartan polku vai ei, kun sammal tuntui kovin vähän ajetulta. Maastoon oli sijoiteltu melkoinen määrä krepattuja puita, mutta mahtoikohan ihan kaikki olleet ihan kaikissa kartoissa... Aikaa kuluikin sitten jo yli yhdeksän minuuttia ihanneajan päälle, mutta vielä tällä kierroksella kaikki kyltit tulivat mukaan. Ennen tauolle siirtymistä oli vielä kevyt kymppitonnin pätkä, jossa kaiveltiin muutamassakin kulmassa, mutta mitään ei kaiketi pitänytkään löytyä korttiin. Päässä oli tietysti AT, josta lähes kolme minuuttia miinusta korttiin.

Tauolla olo oli jotenkin lohduton, kun tiesi, että kohta vedetään samat neljä jaksoa kentän ympäristössä uudelleen. Tauon katselmuksen mukaan olimme ohittaneet muutaman auton, mutta muuten oli aika hiljaista edessä. Banaani löysi paikkansa ja uudella energialla lähdimme selättämään jaksoja. Aluksi taas tienvieri, jossa pahin paikka oli heti ensimmäisellä pistevälillä, kun lenkin jälkeen piti poiketa oikealle ihan reunimmaiselle uralle. Kuski uskalsi luottaa, vaikka pyytämäni jälki oli hyvin ajamattoman oloinen. Jakso meni muuten hyvin ja otimme suvereenit sekunnin aikapohjat, kuitenkin yli viisi minuuttia päälle ratamestarin laskeman.

Ja perään pitkät linjat toistamiseen. Nyt ei sitten enää mentykäään linjojen suuntaan, vaan juurikin poikittain tai jopa viistosti. Ruksit antoivat edes jonkinlaista turvaa, mutta välillä homma oli sitä kuuluisaa herran haltuunottoa. Siltikin etenimme yllättävän hyvin pitkiä pätkiä, vastapainoksi muutamaa kohtaa hierottiin sitten urakalla. Taas tuli huomattua, kuinka helposti suunta sekoaa, kun otetaan ympäri ja koitetaan löytää äskeinen paikka uudestaan. Aikaa paloi vähän turhuuksiin varsinkin lopussa, mutta reitit jälleen nollille eli yhä rasitteena vain yksi puuttuva ja enää kaksi jaksoa kisaa jäljellä.

Seuraavalla jaksolla tulikin sitten heti se toinen reittivirhe ja tällä kertaa typerä sellainen. Homma eteni yhtä turhaa hieromista lukuunottamatta aika hallitusti ja sujuvasti, mutta kahden rinnakkaisen kilvitetyn uran kohdalla kävi lapsus. Totesin Anssille molemmat urat ja kyltit nähdessämme, että mielestäni se on tämä ja kokeillaan kuinka jatkuu. En ollut ihan varma, mutta pääsin jatkolle riittävän hyvin ja unohdin, että molemmat olisi pitänyt epävarmuudessa laittaa korttiin.  Kirjoitin vain sen ajamamme uran kyltin (17) ja jätin sen oikean numeron viereiseltä uralta (54) laittamatta. Ajassakin valuimme heikoimpaan kolmannekseen.

Viimeinen rypistys oli sitten todellinen grande finale, kun iso polkuhässäkkä rukseineen paketoitiin kolmella pitkällä pistevälillä. Meilläkin meni todella hieromiseksi, vaikka heti alusta löysin yhden ratkaisukyltin (39) kerrasta kiven nurkalta. Sitten alkoikin vaikeudet, kun tein hommasta itselleni liian vaikeata. Loput kaksi puuttuvaa tulikin sitten peräkkäin, toinen ihan halvalla ja toinen puhtaasti suunnistamalla. Jostain kumman syystä kirjoitin kyltin 36 korttiini 39:ksi ja heti perään kyltti 34 jäi vain taidon puutteessa löytämättä eli ei ajettu ilmeisesti riittävän pitkälle, vaan otettiin käännös liian aikaisin. Muutamaan kertaan haetutin ihan turhia kulmia uudestaan, kun olisi vaan pitänyt luottaa, ettei mitään ole ja jatkaa matkaa. Kun korteissakin oli tilaa, olisi voinut, ja näin tuli välillä tehtyäkin, läiskiä kaikki kivenheiton päässä olleet kyltit korttiin. Lopulta päästiin pois ja viimeisellä jaksolla aikaa kului vaatimattomasti lähes puoli tuntia yli ihanteen. Ja ennen kuin päästiin maalisiirtymälle, oli vielä selvitettävä uudelleen viiva alueelta pois, ja tällä kertaa parilla kyltillä ryyditettynä.

Maalisiirtymällä huomasin, että kisa oli todella käynyt voimille ja aloin ymmärtää paremmin edellisen syksyn Siikakankaan kävijöitä. Tuloslaskentapaikalla olin kuitenkin hyvällä mielellä, sillä mielestäni kisa oli hieno ja todella SM-arvoinen. Eikä polkuviidakot lopulta olleet mitään mahdottomia, kuten kärkiparit osoittivat. Meidän hölmöilyt maksoivat vähintään sen kolmossijan, mutta silti olimme tyytyväisiä, että moisilla aikapisteillä saavutimme kuitenkin nelospaikan ja varmistimme käytännössä SM-mitalin.